Huomaisikohan kukaan jos en taas mene huomenna kouluun. Jäisin kotiin etsimään liekkiä ja viinaa. Perjantaina pitää mennä kouluun, ja nuorisotalolle. Voisi leikkiä taas marttyyria ja hukkua savuun. Sitten odottaa että joku hengittää savun pois.

Leikitään etten kirjottanut sitä ainetta äidinkielin opettajalle, jossa oli appelsiinikukkia moottoriöljyssä ja tuhkasiipisiä sivupersoonia, ja pyyhkinyt sitä iloista tyttöä tämän silmistä.

Joku homo varasti sytkärini. Musta cricket. Tuo se paska takasin, ei siinä oo ees kaasua. Eikö mitään voi jättää kenkään luokan ulkopuolelle naulakkoon siksi aikaa ku on ihanalla ruotsintunnilla ja opettaja päättä että nyt ollaan kengittä yksi tunti.

Meidän koulussa pidetään kenkiä koko ajan.  Musiikissa pestään ensin kädet. Liikunnan jälkeen mennään suihkuun. Paitsi kukaan ei mene. Valitunnilla saa juoda alkoholitonta siideriä, muttei energiajuomia. Aamupalalla on kahvia ja teetä. Ja paprikasuikaleita, jos ottaa leipää. Minäpä juon teetä ja otan kaverilta paprikaa. Maksaa 1,20€. En ole koskaan maksanut itse. Perhe tarjoaa aina. Eihän mulla rahaa ole, kaikki menee vaatteisiin, kyniin, paperiin, tupakkaan, cokikseen ja pepsiin. Isä sanoo ettei ole rahaa. Sisarus muutti opiskelemaan, vuokra satasen enemmän kuin edellisessä asunnossaan ja sen maksaa yhdessä kämppistensä kanssa, saa tukia, käy töissä, isä saa tukia, elatusmaksuja äidiltä, joka juuri ja juuri pystyy itse elämään, ja muuta shittiä. Ja rahaa ei muka ole maihareihin, vaikka viime vuonna oli niin helvetisti rahaa.. Millä hitolla mä sitten meen talvet, niillä vitun kalleilla limited edition Converseilla joista maksoin joka sentin ja postikulut omasta taskusta ja sitten ku ne on paskana mä itken pääni irti? Eikä oo kampaajaankaan rahaa. Eihä viime vuodesta oo muuttunu ku satanen enemmän vuokraa. Mut enhän mä voi ymmärtää. Mä vaan oon lapsi.

Multa odotetaan sitä että pärjäisin itte. Niinhän mä muka teen. Maksan kaiken muun paitsi laskuni. Ruoan joudun joskus ostamaan itse. Maksan itse kaiken turhan huvin. Viisi euroa viikossa ja jos hyvin käy kokeessa niin siitä voi saada rahaa. Kahdet converset, yhdet maiharit, useat vaatekerrat, tupakat, tussit, kynät, pepsit, muumitikkarit.

 

Vitun sekavaa rageemista, aiheesta josta en ymmärrä mitään. Kiitos, anteeksi ja näkemiin.

Vihaan tupakantumppeja maanteillä. Silti poltan kylpyhuoneessa ja leikkipuistossa.

Rakastan sellaisia iltoja. Nuorisotalon portailla, sellaisissa kaksiosaisissa mitkä kääntyvät, istuttiin siinä tasanteella. Laskettiin ja jaettiin syöpätikkuja, tehtiin tehtäviä hieman hauskemmin. Odotettiin että oltiin kaikki pirstaleet paikalla. Halattiin, rutistettiin kylkiluut katki. Hymyiltiin niille kasvoille jotka ovat karanneet Helsinkiin, mutta kävivät soittamassa kitaraa. Pian ei erottanut, mikä jalka oli kenenkin. Jokaisen syliin saa istua, kukaan ei valita tai töni pois. Yksi haki kahvia, kuppi kiersi jokaisen huulilla. Se vain on. Kuin perhe. Perhe joka ei koskaan tuhoudu. Salaisuuksia on laittoman paljon jokaisella, mutta kukaan ei välitä, vaikka emme tiedä kaikkia toisistamme. Jokainen vain tarvitsee jonkun, joka potkii hereille katuojasta. Joka auttaa ylös kun pyörryttää. Joka lainaa tulta. Joka halaa, kun on vaikeaa mutta ei saa sanoa ääneen. Rakastan heitä kaikkia.

 Se on kiellettyä ja pahaa. Miksi sitten teet sitä, kehut vieläpä sillä.

Kerrot kuinka taas veitsi lipsui. Ranteeseen tietysti, ja siitä pitää kertoa kaikille ja näyttää haavaa ja kertoa tarinaa. Kerrot kuinka taas keksit tapoja kuolla silloin bilsantunnilla. Kerrot kuinka elämä on paskaa. Kerrot kuinka vituttaa ja huokailet. Kerrot kuinka ei ole röökiä. Kerrot kuinka kaikki vituttaa. Kerrot kuinka voisit kuolla. Kerrot muille että olen itsekäs, koska käskin sinun pitää turpasi kiinni. Koska minuun sattuu, mutta en sano sitä ääneen. Puheesi satuttavat lisää. Kuinka te kerrottekaan kuinka ei ole mitään millä viillellä. Kuinka himottaisi nähdä hieman verta. Kuinka viileltely tyhjentää ajatukset. Kuinka kipu on kivaa. Minä en halua tehdä haavaa. Haava tulee ilman lupaa. Kipu ei koputa, se yllättää. Se ei tuo lahjaa, se tuo vettä.

He sanovat olevansa masentuneita, koska kuuntelevat McManea ja Linkin Parkia. Koska sakset tipahtivat ja tekivät naarmun. Koska kuolema on jännää. Koska he sanovat ääneen kun vituttaa. Koska he ovat puolet välitunnista kerran viikossa yksin. Minä kuuntelen kaikkea musiikkia. Iho rapsahtaa auki, vaikka en halua. Pelkään kuolemaa. Olen hiljaa. Olen ystävien kanssa, halaan, hengitän salaa lohdutusta, nauran ilman lupaa, hankin ongelmia. Olenko nyt maailman iloisin?

Miksi muut kertovat kuinka taas viiltelivät, ajattelivat kuolemaa, kertovat kovaan ääneen kuinka vituttaa, kehuskelevat. Minä en kerro mitään. Minä teen pahaa itselleni. Minä olen yrittänyt kuolla, neljästi. Toivon että lopettaisin tämän. Toivon että olisi oikeasti syy iloita. Ystävä antoi vihreän muumitikkarin. Hymyilin, halasin, kiitin, olin iloinen, melkein itkin riemusta. Ei kukaan anna minulle mitään ilman syytä. Katsoivat minua oudosti, supisivat, nauroivat. Minulle tietysti.

En minä osaa muuta, paskiainen, älä kiellä minua, omapahan on asiani. Jos haluan nähdä savua, minä teen savua.

Joskus ei saa huutaa

Joskus ei saa sanoa sanaa

Koskaan ei saa kuiskata

Sille, mitä ei ole, ei saa vastata

Sitä saa kuunnella, muttei totella

Sille saa nyökätä, muttei pudistella

Sitä saa uskoa, muttei totella

Sitä saa halata, muttei totella

Sen saa pirstota, muttei kadottaa

Sen saa eksyttää, muttei tappaa

Sen saa löytää, muttei katsoa

Sen saa hukuttaa, muttei lietsoa